02/07/2016
Hei pitkästä aikaa!
Kamalia asioita tapahtuu maailmassa ja joskus on hyvä sukeltaa tarinoihin, joista voi saada inspiraatiota, voimaa ja uusia ajatuksia mennä elämässä eteenpäin. Tässä osa kappaletta, joka oli erityisen tunteellinen ja vaikea kirjoittaa.
Luvusta 30: Tragedia
"Ryhmä oli odottanut tapaavansa keisarin yksin, m***a hänen seurassaan olikin joku, jonka he vihonviimeiseksi olisivat odottaneet näkevänsä Cetanrui Bankassa: Päällikkö Kafko Qumer'moora vilkaisi ohimennen saapuneisiin sotureihin päin. Hän tunnisti joukosta etäisesti Geron, m***a kääntyi pian takaisin Bataria kohden, jatkaakseen keskustelua, joka oli edennyt lyhyessä ajassa yhä myrkynkatkuisemmaksi.
Batar oli tällä kertaa pukeutunut täyteen loistoonsa valkoisessa kultareunuksisessa satiiviviitassaan ja hänet oli koristeltu pitkin riippuvin kultakoruin. Lumenvalkoinen leveähihainen paita kietoutui tyylikkäästi hänen vyötäisilleen, jossa välkehti hopeasuomuinen asevyö ja pitkä suora miekka. Luonnonvalkeat pellavahousut myötäilivät hänen reisiään istuen täydellisesti. Koko komeuden viimeisteli teräväpiikkiset kultakirjaillut nahkakengät. Jokainen osa hänessä viesti ylemmyyttä, arvokkuutta ja puhtautta. Hän oli lisäksi sitonut pitkän palmikkonsa tiukkaan taakse. Hänen olemuksensa oli jalo, hallittu - täydellinen.
”Kafko hyvä.. miten minusta vahvasti tuntuu, että vääristelet asiat monimutkaisemmiksi kuin ne ovat”, Batar sanoi itsetietoiseen sävyyn ja kuljeskeli tyynesti hänestä hieman kauempana kädet selkänsä takana.
Kafko kurtisti kulmiaan ja aikoi puolustella kantaansa, m***a keisari ei antanut siihen tilaisuutta.
”Teini-ikäinen tyttäresi katoaa ja sinä syytät siitä jotakin ikivanhaa rotua, josta kukaan ei ole kuullut vuosisatoihin? Rotuun, joka perustuu akkojen satuihin ja piirileikkeihin? Väität kyseessä olevan jokin järjetön ja piilotettu suunnitelma? Odottaisit vain vielä pari päivää niin kyllä tyttäresi ilmaantuu ennen pitkää kotiin häntä koipien välissä.”
Batar näytti sormellaan kyyneleen valuvan pitkin poskea ja valitti: ”Isi, isi, ota minut takaisin. Maailma onkin aivan liian julma ja suuri! Kyllä varmasti tiedät mitä tarkoitan?”
Kafko ei ollut uskoa korviaan. Oliko keisari seonnut? Loukkasi avoimesti hänen kunniaansa ja syytti tytärtään vähäiseksi ailahtelevaksi teiniksi, joka tekisi tällaista kiusallaan?
Kafko katsoi takaisin synkin anteeksiantamattomin silmin, kun keisari nauroi hänelle. Batar ei jaksanut välittää toisen tunteista vähääkään.
”Miksi tämä utopistinen Vanha Kansa ryöstäisi ainoan poloisen tyttäresi, kun voivat teoriasi mukaan hävittää kokonaisia kyliä puhtaaksi kansalaisistaan? Satoja tuosta vain! Selitäpä se, kun olet niin varma?” hän jatkoi piikittelevästi.
Batar ei halunnut mitenkään uskoa, että kysymys voisi olla jostakin suuremmasta uhasta, jota hän ei kaiken sekasorron keskellä tosiaankaan ollut halukas kohtaamaan. Kafkon tulo itsessään oli varsin epämiellyttävä yllätys, aivan kuten noiden palkkasoturienkin. Rinin oli ollut tosissaan heidän värväämisestään, samalla kun Batar oli jo halunnut työntää sen samantien mielestään. Palkkasotureihin liittyi aina suunnaton luottamusriski. Vaan siinä he nyt seisoivat, Rininin valitsema 'oikea jaosto'. Uskomatonta, että se sattui olemaan Geron porukka.
Mitä Rinin edes teki heidän joukossaan, hänenhän piti olla vapaalla tänään? Batar huomioi. Kuka hullu tekee vielä töitä vapaa-ajallaan?
Keisaria huvitti, miten yhtäkkiä nämä kaikki henkilöt pyörivät hänen helmoissaan, kerjäten makupaloja ja nopeita vastauksia kuten vinkuvat koiranpennut.
Batarin halventavan yksinpuhelun jälkeen Kafkolla oli vaikeuksia säilyttää äänensävynsä tasaisena.
”En pysty selittämään syytä, miksi heidät on siepattu! Olen vain varma, että tässä on kyseessä voimat, joita emme tunne.. Tiedän sen koska...” Kafko keskeytti lauseensa miettiäkseen seuraavia sanojaan.
”Niin, jatka toki. Olen pelkkänä korvana”, Batar sanoi avoimen huvittuneesti.
Silloin päällikön mitta tuli täyteen. Turhaan hän mitään todistelisi tuolle naurettavalle valtiaan irvikuvalle. Teki tai sanoi hän mitä tahansa, niin keisari ei kuuntelisi.
Täynnä tukahdutettua raivoa Kafko katsoi maahan ja sanoi: ”Ylitin juuri puoli valtakuntaa tullakseni luoksenne, että pystyisin osoittamaan pelkoni turhiksi. Sen voin tässä vannoa sydänverelläni, ettei Valera karkaisi tahallaan luotani! Eikä hän ole jäänyt metsään, se paikka on ollut turvallinen aina feralisotien loppumisen jälkeen. Nyt en vain tunne hänen elämänvoimaansa sisälläni, aivan kuin olisin vain yhtäkkiä hukannut sen! Niin ei ole koskaan käynyt, m***a tiedän hänen olevan jossakin yhä elossa. Keisari, antakaa minun tutkia palatsin kirjaston muinaiset kääröt. En saa rauhaa ennen sitä.”
”Kiellän sen”, Batar vastasi eleettömästi.
Kafko tyrmistyi ja valahti aivan kalpeaksi. Estikö keisari tahallaan häntä etsimästä tytärtään?
”Tämä on jo aivan naurettavaa. Elämänvoima.. phah!” Batar naurahti kylmästi. ”Olisit vienyt kääröt mukanasi täältä lähtiessäsi.”
”Miksi taivaan tähden olisin niin tehnyt?!” Kafko karjaisi riuhtaisten kätensä levälleen.
”Koska juuri sanoin niin. Luulin sinua älykkäämmäksi. Näyttää, että olet pikemminkin hukannut pääsi liian syvälle sävellyksiisi... ” Batar pilkkasi.
Palkkasoturit astuivat lähemmäs varautuen konfliktiin. Tilanne läheni jo uhkaavan vaarallista. Rei ihmetteli, miksei salissa ollut läsnä edes henkivartijoita? Oliko keisari niin luottavainen kaiken suhteen? Vaiko puhtaasti välinpitämätön?
Gerokaan ei käsittänyt, miksei Batar antanut lupaa tutkia vanhoja tekstejä, mitä haittaa siitä olisi ollut? Eikö hän nähnyt kuinka epätoivoinen Kafko oli? Miesparka oli ratkeamispisteessä ja antoi keisarin ärsyttää ja loukata kunniaansa, vaikka molemmat olivat kansansa päämiehiä ja tunsivat toisensa vuosien ja vuosien takaa.
Raeson ei voinut kertakaikkiaan olla enää hiljaa, vaan laukoi suoraan: ”Anna hänen katsoa niitä pirun tekstejä!”
Kaikki läsnäolijat katsahtivat Reihin kuin hän olisi juuri allekirjoittanut oman kuolemansa. Sali hiljeni haudanvakavaksi...
Kafko pohti vaitonaisena, mitä voisi tehdä tässä toivottomalta vaikuttavassa tilanteessa. Batar ei ymmärtänyt mitään.. pelkkä ajattelukyvytön pelkuri ja sadisti. Mitä hän saattoi enää tehdä, kun tavalliset keinot loppuvat? Kafkon päässä humisi.
Raesonin väliintulo oli keskeyttänyt heidät, m***a se ei poistanut vihan verhoa, joka peitti Kafkon mieltä alati synkemmäksi. Huomaamattaan hän ujutti kätensä viittansa alle... Mikään voima maan päällä ei estäisi häntä löytämästä tytärtään. Ei mikään. Hän veti naamion esille.
Keisari ei ollut enää huomioinut Kafkoa vähään aikaan, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt julkeaan soturiin, jonka erikoiset kasvot muisti vielä hyvin aiemmasta tapaamisesta. Batar astelikin rappujen alkupäähän ja kohta katsoikin päätä lyhyempää Raesonia aivan läheltä.
”Komensitko juuri minua, ristiverinen?” Batar kysyi.
Rei painoi päänsä äkisti ja perääntyi tilanteesta viisastuneena.
”En.. en minä sellaista..”
Kuinka keisari oli nähnyt sen hänestä? Hän ei ollut kertonut perimästään kellekään.
”Odotas.. kun pääset kokemaan, miten rangaistusvankilassani komennetaan kaltaisiasi garroneita...” Batar totesi kylmästi.
M***a hänet pian keskeytettiin.
Valtaistuinkorokkeelta kuului Kafkon ontto ääni. Se oli niin luja ja pysähdyttävän pelottava, että kaikki kääntyivät katsomaan sitä varuillaan.
Mooran päällikkö piteli mustavalkoista naamiota lähellä kasvojaan, sen välkehtivä valo ja elävä pinta näytti kasvattavan voimaansa, liikkuen hänen käsissään aivan kuin kerjäisi hänen pukevan sen päälleen.
”Batar, sinä typerys... et ymmärrä, miten pitkälle vanhempi voi mennä pelastaakseen lapsensa. He voivat mennä jopa maailman loppuun asti ja tulla sieltä takaisin heidän vuokseen! Sinä et tule seisomaan tielläni!”
Vastaanottosalin raskas kaksoisovi kalahti kiinni heidän takanaan crescendon manaaman magneettisen magian sysäämänä. Kafko painoi Kuolemankasvot kasvoilleen ja hänen huutonsa vihloi korvia. Maski otti tällä kertaa hänen kasvonsa aggressiivisemmin haltuunsa, se tunnisti heti Kafkon kantajakseen. Ihoa poltteli ja kihelmöi, hän tunsi, kuinka tuhannet hermoaistit kirkuivat tuntemattoman voiman koskettaessa niitä. Kymmenet lähes näkymättömän ohuet neulat kaivautuivat pehmeän ihon alle, juurruttaen koukkupäiset kärkensä syvälle miltei luuhun saakka. Kafkon tottuessa kipuun ja antautuen sen lamaannuttavaan valtaan, luinen kuori sykki valkoista valoaan hetki hetkeltä kirkkaammin...
Gero ei voinut enää seistä paikallaan. Kaikki hänen vaistonsa varoittivat, kuinka päällikkö saattaisi murhata keisarin julmasti ja väkivaltaisesti, tässä ja nyt. Ehkä hän aikoi tappaa heidät kaikki!
Kapteenin taistelunkovettama sydän kamppaili musertavaa pelkoa vastaan, jota säteili naamion kirkkaasta valosta. Se painoi hirvittävällä voimalla hänen sieluaan polvilleen ja käski värisemään kauhusta sen edessä. Gero ei sallinut sen tapahtuvan, hän ei antaisi pelon tulla hänen ja tahtonsa väliin. Kukaan ei kuole tänään, niin kauan kun se olisi hänestä kiinni. Ei, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa!
Kapteeni ryntäsi Kafkon luo ja tarttui paljain käsin sädehtivään naamioon. Siitä kuului sieluahyytävän kylmä ja repivä huuto, kun se irvisti Gerolle vastaan kammottavasti. Soturi piti sen terävistä reunoista kiinni henkensä kaupalla ja sulki silmänsä, sillä valo oli täydellisen sokaiseva ja oli kuin hän olisi työntänyt sormensa tulikuumiin salamoihin ja liekkeihin. Hän veti sitä kaikin voimin ja vapautti hohdon itsessään. Polttavat säteet räiskyivät ja kipinät sinkoilivat hänen käsiensä alla. Kafko karjui ja yritti pyristellä hänestä kauemmas, verta tirahteli naamion alta yhä vuolaammin. Jännittäen lihaksensa äärimmilleen hohdosta ammentavan voiman auttamana, viimein maski repesi irti! Irrotessaan se lähetti ilmaan korviahuumaavan kirkaisun, tappavat salamat sinkoilivat ympäriinsä ja räiskyivät etsien sokeasti kohdettaan, hajottaen pirstaleiksi pylväitä ja piirtäen palatsin kiviseiniin suuria palavia uria tuhoisilla säteillään.
Saapui hiljaisuus. Vain ontto kolahdus rikkoi salin äänettömyyden naamion pudotessa lattialle. Muu seurue oli painunut tiiviisti kiinni lattiaan ja kyyristeli lamaantuneina paikallaan.
”M-mitä juuri tapahtui?” Kifu henkäisi ja aukaisi varovasti silmänsä.
Rei nousi pökertyneen näköisenä jaloilleen ja räpytteli silmiään. Lyon ravisteli päätään ja näytti yhtä häkeltyneeltä kuin muutkin. Batar nousi ylös vilkuillen ympärilleen sekavan näköisenä ja koetti toipua kirkkaasta valosta. Graniittipölyä oli varissut katosta hänen päälleen.
Pian maailma näyttäytyi taas selkeämpänä ja ja salamoista koitunut savu hitaasti hälveni. He katsoivat ylös ja tunnistivat Geron makaavan tasanteella portaiden päässä. Naamio lepäsi alemmalla rapulla. Kapteeni oli selällään maassa, ylävartalo kaareutuneena kivusta ja käsivarret hervottomina sivuilla. Hän tuskin näytti enää hengittävän, kun Rinin ehätti ensimmäisenä hänen luokseen. Tämän hätääntynyt katse kulki pitkin Geron runneltua vartaloa, kun sai viimein sanotuksi: ”Pysy luonamme kapteeni... odota...ei hätää. Pysy luonamme.”
Rinin asetti vapisevan kätensä hellästi tämän sydämelle ja sulki kauhusta kostuneet silmänsä.
”Sangi falo, morti sol Gero.. Aeni valor”, hän sanoi keskittäen loitsunsa parantavan voiman rintakehässä ammottavaan suurimpaan haavaan.
Verenvuoto ei lakannut, sitä oli hirvittävän paljon. Näytti siltä, kuin sadan miekan terät olisivat kaikki yhtäaikaa iskeneet Geroon. Portaiden valkoinen marmoripinta värjääntyi nopeasti punaiseksi. Rinin toisti sanat yhä uudelleen, m***a sillä ei ollut vaikutusta. Gero yskähti vaimeasti, eikä vaikuttanut näkevän mitään. Tämän katse punersi yhä voimakkaasti hohdon vuoksi.
Raeson oli kyyristynyt polvilleen Geron viereen. Varovasti hän nosti verestä tahraantuneen pään syliinsä helpottaakseen toisen vaivalloista hengitystä.
”Kapteeni... mitä oikein menit tekemään..” hän kuiskasi ja koetti tukahduttaa itkunsa. Hän käski särkyneellä äänellä Rininiä tekemään jotakin ja nopeasti.
”E-en tiedä voinko.. haavat eivät sulkeudu. Hänen aikajanansa on palanut loppuun... en ehkä voi pelastaa häntä..” Rinin vastasi hätääntyneesti.
”Miksi helvetissä et voi?” Raeson huusi. ”Sitähän sangraet tekevät! Pelastavat haavoittuneet! Paranna hänet nyt!”
Rinin pyyhkäisi nopeasti yltyviä kyyneliään ja toisti loitsun uudestaan. Ei vaikutusta.. Viimein hän kosketti hellästi Geron veristä poskea ja sanoi tälle, että haavat olivat liian syvällä ja niitä oli liikaa.
”Olen niin pahoillani, ystäväni. En.. en.. osaa pelastaa sinua.”
Gero vain nyökkäsi lyhyesti ymmärryksen merkiksi. Kipu sai hänen verenpunaiset silmänsä vuotamaan. Kifu seisoi isänsä takana, eikä voinut hillitä itkuaan.
”Tuokaa Batar tänne.. heti”, Gero sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
Lyon syöksyi syrjemmällä selin seisseen järkyttyneen Batarin luokse ja tarttui kovakouraisesti tätä käsivarresta ja suorastaan raahasi hänet kapteenin luo. Yhdellä voimakkaalla tönäisyllä hän sai valtiaan kaatumaan polvilleen Geron kasvojen eteen.
Batar loi katseensa veriseen lattiaan.. hän ei kyennyt katsomaan ylös, näky oli liian hirvittävä. Ilmassa leijui vahva palaneen haju, veren rautainen tuoksu oksetti häntä.
”Sinä...” Gero sanoi henkäisten ohuesti ilmaa, ”...lupaat minulle, etten estänyt kuolemaasi turhaan.”
Kapteeni nosti heikosti kättään tavoitellen häntä. Batar ei löytänyt sanoja. Hänen ei koskaan ollut ollut näin sekaisin. Miksi Gero teki mitä teki? Vain pelastaakseen hänet? Pelkurin, joka tuhosi kaikki hyvät aikomukset, niin rehellisyyden ja kauneudenkin vain rumaksi ja myrkylliseksi likakaivoksi... Mikä muu kuin hirviö kykenisi saamaan aikaan tällaista sotkua ja murhetta? Ei Kafko tätä todellisuudessa aiheuttanut.. vaan hän itse. Mitä hyvää Batarissa oli muka jäljellä, joka oli ollut Gerosta pelastamisen arvoista?
”Lupaa minulle!” kapteeni vaati. Hän ei kyennyt enää vetämään henkeä. Hohtokin oli nopeasti sammumassa hänen silmistään.
Batar katsoi ylös häneen ja tajusi tämän kuoleman hetkellä, mitä ei aiemmin ollut edes ajatellutkaan. Vaikkei Geron ruumiista ollut enää mitään jäljellä, tämä ei ollut hänelle katkera. Yhä vaan Gero halusi tekojensa merkitsevän jotakin hyvää, yhä vain hän halusi suojella toista itsensä sijaan. Siihen Gero oli koko elämänsä ajan pyrkinyt.. suojelemaan sitä keneen uskoi. Tuo oivallus viilsi nyt keisarin sydäntä aivan kuin olisi itse maannut Geron paikalla...
”Minä lupaan, Gero.. kautta ystävyytemme. Et kuollut turhaan”, hän lausui itkuisesti ja otti tämän verisen kämmenen käteensä puristaen sitä lujasti.
Kapteeni nyökkäsi kerran, kunnes joutui hellittämään otteensa. Hän oli poissa."
